Tammikuun pureva viima riepotteli maisemaa ja lumi narskui kenkien alla, kun Elina kulki kotitalonsa lähellä sijaitsevalla metsäpolulla. Päivä oli tylsän harmaa ja Elina toivoikin, että tämä vuoden ensimmäinen kävelylenkki piristäisi hänen mieltään. Kun hän asteli metsän halki, hänen katseensa osui maahan pudonneeseen koruun. Se oli kaunis kultainen kaulakoru, jonka keltainen hohde erottui juuri ja juuri valkoisen lumen seasta.
Elina kumartui ja otti korun käteensä - se oli koristeltu hienostuneilla kaiverruksilla ja hän arveli sen olevan jonkun tärkeä muisto. Sen sijaan, että olisi pitänyt kultakorun itsellään, Elina päätti tehdä kaikkensa palauttaakseen sen omistajalleen.
Hän tiedusteli asiasta naapureiltaan, mutta kukaan heistä ei ollut kadottanut kaulakoruaan. Elina ei kuitenkaan luovuttanut. Hän otti kuvan korusta ja jakoi sen sosiaalisessa mediassa, toivoen, että joku tunnistaisi sen.
Viesti saavutti nopeasti sadat silmäparit ja pian hän saikin viestin naiselta, joka oli kadottanut samanlaisen korun metsälenkillään päivää aiemmin. Elina ja nainen sopivat tapaamisen paikalliseen kahvilaan.
Kahvilassa istuessaan Elina huomasi, kuinka nainen katsoi varovaisesti hänen kättään hänen ojentaessaan korua. Nainen otti korun vastaan hymyillen ja kiitti Elinaa ystävällisyydestä. Hän kertoi, että koru oli ollut lahja hänen edesmenneeltä ystävältään ja sillä oli suuri tunnearvo.
Nainen kertoi hieman häpeillen, että kun oli huomannut tärkeän korun kadonneen, oli hän ärtyneenä ja surullisena ajatellut heti jonkun varastaneen sen.
Hän kertoi herkistyneenä, että oli valitettavasti aiempien huonojen kokemustensa vuoksi hiljalleen kyynistynyt ja menettänyt uskonsa ihmisten hyvyyteen, mutta tämä tapahtuma oli totaalisesti palauttanut sen. Nainen hämmästeli ääneen, kuinka yksi ystävällinen teko voikin vaikuttaa niin suuresti ihmisen tapaan nähdä ympäröivä maailma.
Tuosta yksinkertaisesta kultakorusta tulikin sen kadottaneelle naiselle rehellisyyden ja luottamuksen symboli. Aivan, kuin hänen edesmennyt ystävänsä olisi lähettänyt hänelle Elinan ja korun välityksellä muistutuksen siitä, että ympärillämme on kaikista huonoista kokemuksistamme huolimatta aina myös vilpittömiä ja rehellisiä ihmisiä. Olihan hänen edesmennyt ystävänsäkin ollut sellainen.
Elina lähti kahvilasta sydän täynnä iloa, tietäen, että hänen arkipäiväisellä rehellisyydellään oli ollut suurempi merkitys kuin hän oli ikinä osannut odottaa.
Lämpimin terveisin kahvilan nurkkapöydästä,
Koruttomien korujen tarinankertoja.
