Kaukana pohjolassa, siellä missä talven hampaat purevat kylminä ja päivät ovat lyhyitä, eli nuori nainen nimeltä Hanna. Hanna piti aina kaulassaan kultaista sydänkorua, joka oli hänen isoäitinsä perintöä. Se oli kaunis koru, joka kätki sisäänsä sukupolvien ajalta tarinoita ja rakkautta.
Eräänä päivänä Hannan elämässä tapahtui käänteentekevä muutos, kun hän menetti työnsä ja synkkä varjo laskeutui hänen ylleen. Tuo päivä toi mukanaan epävarmuutta ja pelkoa tulevaisuudesta. Hanna tunsi olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi.
Päivät muuttuivat hyvin pimeiksi ja yöt tuntuivat loputtoman pitkiltä. Hanna vietti päivänsä kotonaan, sulkeutuneena maailmalta. Kultaista sydänkorua hän piti kaulallaan ikään kuin se olisi hänen ainoa lohtunsa. Se muistutti häntä menneistä ajoista, jolloin elämä oli vielä täynnä iloa ja toivoa.
Eräänä marraskuisena perjantaina Hanna päätti lähteä ulos ja kävellä kaupungin halki. Hän halusi paeta hetkeksi synkkää todellisuuttaan. Kaupungin keskustassa hän pysähtyi tunnelmallisen kahvilan ikkunan eteen ja katseli sen läpi, kuinka ihmiset nauttivat kahvia toistensa kanssa ja nauroivat yhdessä. Hanna tunsi olonsa yksinäiseksi, mutta samalla hetkellä hän päätti tehdä muutoksen elämässään.
Hän astui kahvilaan, tilasi kupin lämmintä kaakaota ja istuutui pöytään. Hänen huomionsa kiinnittyi tiskin takana seisovaan nuoreen naiseen, jolla oli kaulassaan hopeinen avainkoru. Hannan ja naisen katseet kohtasivat ja he tunsivat hetkellisen yhteyden.
Nainen hymyili ystävällisesti ja tuli juttelemaan Hannalle. He tulivatkin nopeasti juttuun ja Hannan yksinäisyyden musta varjo alkoi hitaasti väistyä. Ystävällinen kohtaaminen toi valoa hänen elämäänsä.
Pian Hannan uusi tuttava kertoi tarinan hopeisesta avainkorustaan, joka oli peräisin hänen omalta isoäidiltään. Keskustelu nosti esiin monia yhtäläisyyksiä heidän elämissään ja he tajusivat, kuinka voimakkaita yhteyden ja perinnön symboleja korut ovat.
Hannan elämä alkoi kääntyä parempaan suuntaan. Hän ei enää tuntenut olevansa yksin ja uusi ystävä toi mukanaan iloa ja tukea. Musta perjantai muuttui vähitellen värikkääksi lauantaiksi ja kultainen sydänkorukaan ei ollut enää vain menneisyyden symboli, vaan siitä oli tullut myös vertauskuva tulevaisuuden toiveille ja uudelle alulle.
Hanna ja hänen ystävänsä huomasivat, että elämässä on aina tilaa iloisille käännekohdille, vaikka alku olisikin ollut synkkä. Korut, joiden tarinat punoutuvat yhteen, opettivat heille, että ystävyys ja yhteys toisiin ihmisiin voi valaista pimeimmänkin päivän.
Lämpimin talviterveisin kaakaokupin ääreltä,
koruttomien korujen tarinankertoja.
