Kesä veteli viimeisiään, kun Essi istui kirpputorin pihalla odottamassa ystäväänsä Vilmaa. Essi oli päättänyt päivittää syksyistä vaatekaappiaan kirpputorin antimilla ja nyt heidän oli tarkoitus lähteä Vilman kanssa syksyn ensimmäiselle sieniretkelle.

Vilma kurvasi kirppiksen parkkipaikalle, avasi autonsa ikkunan ja heilautti teatraalisesti hiuksensa olkansa yli esitellen Essille kaulallaan kimaltelevaa korua.

"Kato tätä!" Vilma kosketti korua sormillaan. "Äiti vanno käsi sydämellään, että tää koru tuo hyvää onnea ja auttaa meitä löytämään tänään sieniä".

Essi kohotti kulmiaan. "Taikakoru, joka auttaa löytämään sieniä? Nyt menee jo liian pitkälle".

Vilma ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan. "Äläs nyt! Meillä ei oo aiempina vuosina ollu yhtään sienionnea ja äiti tosissaan ajatteli, että tää vois olla meidän salainen ase tänävuonna".

"No, koska me ollaan oikeesti tosi epäonnisia sienestäjiä, niin toivottavasti toi koru vähän ees auttaa". Essi virnisti.

Heidän puheensa sienistä ja syksystä jatkui vielä hetken aikaa ja pian kaverukset olivatkin totisen valmiita kohtaamaan vuoden ensimmäisen sienireissunsa.

Metsä oli hiljainen ja ilmassa leijui jo vahva syksyinen tunnelma. Essi veti syvään henkeä ja aisti kosteuden ja lehtien tuoksun, Vilma taas jolkotti määrätietoisesti edellä taikakoru kaulallaan edestakaisin heiluen. Pian heillä oli jo tunnin verran vaeltelua takanaan, eikä sienen sientä ollut taaskaan näkynyt yhtään missään.

"Koru ei ehkä oo viel kalibroitunu", Vilma vitsaili, kun he talsivat hieman syvemmälle metsään. "Tai ehkä se tarttee aikaa virittäytyy oikeelle taajuudelle."

"Tietysti. Se varmaan etsii GPS-yhteyttä metsän henkiin", Essi vastasi nauraen. Vilma kuitenkin kieltäytyi menettämästä toivoaan. "Oota vaan, meidän hetkemme tulee vielä."

Juuri kun Essi oli avaamassa suutaan laukoakseen ilmoille jonkun sarkastisen kommentin, Vilma pysähtyi ja nosti molemmat kätensä ilmaan. "TÄÄLTÄ TULEE!" hän huudahti teatraalisesti, heilutteli päätänsä ja antoi kultakorun hytkyä valtoimenaan kaulallaan.

Ja sitten se tapahtui – koru välähti heikosti. Pieni, melkein näkymätön valonsäde näytti heijastuvan korusta.

"Siis mitä hittoo? Näitsä ton?" Essi kysyi järkyttyneenä.

"Äitihän sano, että täs korus on taikaa!" Vilma hihkaisi voitonriemuisesti. He molemmat katsoivat valonsäteen osoittamaan kohtaan ja siinä se oli: täydellinen kantarelli, joka näytti siltä, kuin se olisi suoraan postikortista.

Vilma nosti sienen ylös ja hymyili leveästi. "TAIKAKORU TOIMII!"

Myöhemmin, illan alkaessa jo hämärtyä, kaverukset päättivät tyytyä pieneen sienisaaliiseensa ja kömpiä takaisin ihmisten ilmoille. "Ehkä sun taikakoru löys sen yhen sienen ja totes, että homma hoidettu", Essi naurahti.

Kun he kääntyivät takaisin tielle vievälle polulle, heidän taaksensa jäi alkusyksyn viileään kietoutunut hiljaisuus ja metsäinen rauha. Koru saattoi kyllä hyvinkin olla täynnä syksyn taikaa, tai sitten kaikki oli ollut vain pelkkää sattumaa, mutta yksi asia oli varmaa - tämä oli kaverusten oudoin sienireissu ikinä ja tuo sieniä löytävä taikakoru tulisi olemaan Vilman kaulalla tästälähtien jokaikisen sienireissun aikana.

Mukavan kirpeää alkusyksyä teille toivottaa (tyhjän sienikorin takana lymyillen ja hymyillen)

koruton tarinankertoja.