Talvi oli peittänyt maiseman valkoiseen lumivaippaansa ja kylmyys puri luihin ja ytimiin saakka. Pimeys laskeutui aikaisin ja tähdet tuikkivat taivaalla kuin kaukaiset timantit.
Kaupungin laidalla asui nainen nimeltä Helena. Talvi oli saapunut taas kuin varkain ja Helena kaipasi jotakin erityistä pimeän vuodenajan keskelle.
Eräänä kylmänä talvi-iltana auringon jo laskiessa, Helena lähti kävelylle metsään. Hän kulki pitkin lumisia polkuja, kunnes huomasi pienen aukion, jota valaisi kylmä kuu.
Aukiolla, aivan lumen keskellä, säihkyi jokin. Kumartuessaan alas, Helena löysi pienen ja kauniisti kimaltelevan korun - koru oli yksinkertainen, mutta sen lumoava hohto kiinnitti Helenan huomion.
Helena tunsi, että hän oli löytänyt jotain erityistä, jotain mikä toi valoa hänen pimeään talveensa. Hän päätti pitää korun itsellään ja kuljettaa sitä mukanaan kuin pientä valonlähdettä.
Seuraavina päivinä Helena huomasi, että koru toi hänelle lohtua pimeinä hetkinä. Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja inspiroituneeksi, aivan kuin korussa olisi ollut ripaus taikaa.
Helena oli liikuttunut ja kiitollinen sattumasta, joka toi korun hänen tielleen. Kaulakoru ei ollut pelkästään kaunis asuste, vaan se oli myös tarina yksinkertaisesta kauneudesta ja pimeän vuodenajan valaisevasta toivosta.
Ja niin Helena jatkoi kulkuaan talven yli kantaen mukanaan yksinkertaista kaulakorua, joka toi valoa pimeään vuodenaikaan. Koru oli Helenalle muistutus siitä, että kauneutta ja valoa voi löytää hyvin yksinkertaisista asioista.
