Oli loskainen talvipäivä ja vanha keinutuoli narisi hitaasti tuvan nurkassa. Helli-täti hymyili lämpimästi siskontyttärensä tyttärelle, joka makoili viereisellä sohvalla kauniisti virkatun viltin alla. Silmät uteliaisuudesta kiiltäen Mira pyysi isotätiään kertomaan hänen kaulallaan kimaltelevan sydänkorun tarinan.
Hetken mietittyään Helli-täti alkoi kertoa tarinaa, joka oli säilynyt hänen mielessään kaikkien näiden vuosien ajan.
"Eräänä ystävänpäivänä ostimme parhaan ystäväni kanssa toisillemme lahjoiksi tällaiset kauniit sydänkaulakorut. Ne symboloivat yhteyttämme ja lupasimme silloin, että vaikka olisimme fyysisesti kaukana toisistamme, ne muistuttaisivat meitä aina ystävyydestämme".
Helli hymyili sydämellisesti, muistellen menneitä aikoja ja parasta ystäväänsä Tuulaa, joka oli ollut hänelle tärkeä ja rakas turvasatama montakymmentä vuotta takaperin. Mira katseli ihastuneena korua, jonka kimalteleva historia sai hänet yhtäkkiä hyvin uteliaaksi.
"Elämä vei meidät kuitenkin eri suuntiin ja valitettavasti kadotimme yhteyden toisiimme. Pidän korua nykyään aina kaulassani, sillä sen lisäksi että se muistuttaa nuoruuden ystävästäni, se muistuttaa minua myös siitä, kuinka tärkeää on pitää huolta ystävyydestä".
Mira kuunteli lumoutuneena Helli-tädin tarinaa ja kysyi yhtäkkiä innostuneena: "Voisimmeko yrittää yhdessä löytää kadonneen ystäväsi?"
Helli-täti hymyili ajatukselle ja suostui - vaikka salaa ajattelikin, ettei Mira voisi mitenkään löytää enää Tuulaa. Mira oli kuitenkin jo ottanut tehtäväkseen etsiä ja löytää rakkaan isotädin parhaan ystävän.
Jo viikon kuluttua Mira löysi kuin löysikin Tuulan Facebookista - hänet oli helppo tunnistaa profiilikuvasta, sillä Tuulan kaulalla kimalteli tutunnäköinen sydänkaulakoru. Kymmenisen kilometrin päässä asusteleva Tuula hämmästyi kovasti Miran yhteydenotosta ja he sopivat pikaisesti tapaamisen.
Hellin ja Tuulan kohtaaminen oli täynnä riemua ja kyyneleitä. Mira katseli liikuttuneena, kun kaksi vanhaa ystävystä halasivat lujasti toisiaan pitkästä aikaa. Sydänkaulakorut kimaltelivat molempien kauloilla todisteina siitä, että heidän ystävyytensä oli kestänyt ajan myrskyt.
Heillä oli edessään vielä paljon jaettavaa - eikä mikään maailmassa voinut korvata sitä iloa, jota he tunsivat ystävyytensä yllättävästä jatkumisesta. Sydänkaulakorut muistuttivat heitä siitä, että heidän ystävyytensä toden totta oli kestänyt ajan ja voittanut etäisyyden.
Mukavaa ystävänpäivän odotusta teille toivottaa,
koruttomien korujen tarinankertoja ♥️
