Aurinko laski hiljalleen järven taakse, värjäten taivaanrannan vaaleanpunaisen ja oranssin sävyihin. Sanna istui mökkirannassa, jalat vedessä ja ajatukset kaukana menneessä. Tämä mökki oli ollut hänen pakopaikkansa lapsuudesta asti, mutta nyt, kun hänen äitinsä oli poissa, paikka tuntui usein tyhjältä ja lohduttomalta.
Äidin poismenosta oli kulunut jo lähes viisi vuotta, mutta Sanna ei ollut vieläkään saanut takaisin vanhaa mökkitunnelmaa ja rauhaa. Äiti oli ollut hänen paras ystävänsä, tukensa ja turvansa. Jokainen nurkka mökissä ja sen pihapiirissä muistutti häntä äidistä ja heidän menetetystä ajastaan.
Yhtäkkiä Sanna huomasi jotakin vedessä - pieni, kulunut pullo kellui hiljalleen kohti rantaa. Sanna nousi ylös ja asteli paljain jaloin veteen, nosti pullon varovasti ylös ja katsoi sitä tarkemmin. Pullo oli vanha ja aaltojen kuluttama, mutta sen sisällä näkyi olevan jotakin. Sanna avasi pullon korkin ja kaatoi sisällön käteensä. Sieltä putosi paperinpala ja pieni kultainen koru.
Sanna avasi paperin ja tunnisti heti äitinsä käsialan. Hänen sydämensä löi kiivaasti, kun hän alkoi lukea viestiä:
"Ei itketä lauantaina, ei viitsitä murjottaa! :)
Toivon, että tämä viesti ja koru tuo sinulle naurua, onnea ja hyvää mieltä, muistuttaen sinua maailman kauneudesta ja sen arvaamattomuudesta! Maailma on suuri ja ihmeellinen paikka ja joskus pienet sattumat, kuten tämä pulloposti, voivat valaista päiväämme.
Olkoon tämä viesti ja koru siis symboleina onnelle ja ilon hetkille, joita elämä meille suo. Sauna lämpiämään ja iltakahvit tulille! :)
Parhain terveisin,
salaperäinen ystäväsi"
Se hetki, kultainen koru äidiltä, järven rauhallinen liplatus ja auringonlaskun lämpö, toivat mukanaan täysin uudenlaisen rauhan ja yhteyden äitiin. Kun Sanna puki kultaisen korun yllensä, hän tiesi, ettei tuo koru ollut vain kaunis koriste - se oli todellinen symboli rakkaudelle, elämän yllätyksellisyydelle, ilolle ja elon jatkuvuudelle.
Sinä iltana, istuessaan äitinsä muiston ympäröimänä, Sanna tunsi toivoa - viimeinkin hän oli varma siitä, että äidin rakkaus seuraisi häntä aina ja se ajatus toi lohtua ja antoi Sannalle luvan hellittää surusta. Mökistä ja mökkirannasta oli tullut jälleen hänen turvapaikkansa ja se oli taas täynnä äidin lämmintä läsnäoloa.
Rakkaudella,
koruttomien korujen tarinankertoja
P.S. Olkoon tämä tarina myös sinulle symbolina rakkaudelle ja elämän jatkuvuudelle. Ei lauantai hukkaan kulua saa! :)
