Joka vuosi talvipäivänseisauksen aikaan Eija suoritti jo perinteeksi muodostuneen rituaalin, joka toi valoa vuoden pimeimpään päivään. Hän kaivoi esiin pienen ja koristeellisen laatikon, jonka sisältä paljastui yksinkertainen kaulaketju, jossa roikkui kaunis hopeariipus.
Riipus oli hienostunut ja sen keskellä kimalteli sininen, sydämen muotoinen lasikivi ja hopeinen lukko. Tämä koru oli Eijalle enemmän kuin vain kaunis asuste – se oli yhdistävä lanka pimeiden ja valoisten talvipäivien välillä.
Kun Eija astui ulos talonsa ovesta, hän tunsi kylmän ilman purevan poskiaan. Jääkiteet kimaltelivat puiden oksilla ja jäinen maa oli valkoisen lumen peitossa.
Eija tunsi lumen narskuvan kenkiensä alla ja aisti raikkaan talvituulen, sekä lumisten puiden tuoksun. Hän käveli kohti kaupungin keskusaukiota, joka oli valaistu jouluvaloin ja oli jo täynnä vilkasta joulun valmistelua.
Aukiolla Eija tapasi muita paikallisia, jotka olivat kerääntyneet yhteen juhlimaan talvipäivänseisausta. Joulukuusi seisoi ylväästi koristeltuna ja aukiota valaisivat kymmenet pikkulyhdyt.
Eija ajatteli kaikkia niitä talvipäivänseisauksia, jotka hän oli kokenut tähän mennessä. Hän muisti lapsuutensa talvet ja sen lumoavan tunnelman, kun tiesi tumman ajan pysähtyvän hetkeksi ja antavan sen jälkeen valon voittaa pimeyden.
Koru kimalteli kauniisti auringon laskeutuessa ja Eija tunsi talven antavan nyt luvan valon paluulle - talvipäivänseisaus toi mukanaan lupauksen keväästä ja lisääntyvästä valosta.
Juhlan päätteeksi Eija palasi kotiinsa tyytyväisenä. Hän riisui kaulakorun ja laski sen varovasti takaisin korurasiaan odottamaan seuraavaa talvipäivänseisausta. Hän tiesi, että vaikka talvi oli vielä voimissaan, tämä pieni rituaali muistuttaisi häntä lisääntyvästä valosta ja toivosta.
Hyvää talvipäivänseisausta!
Rakkaudella,
koruttomien korujen tarinankertoja
